Da kulki kohti häkkejä.
Hournottien häkkejä oli kolme. Lähin häkki, joka oli täynnä elämää, oli lähtevien postien häkki. Eläimet olivat siinä hyvin syöneitä ja levänneitä. Laumaeläiminä ne leikkivät keskenään ja välillä häkin sisällä näytti olevan suuri liikkuva ruskea matto.
Matto joka useina aamuina vielä lauloi omia sävelmiään;paitsi tänä aamuna, kun eläimet olivat suurena pallomaisena ryhmänä tavernan puoleisella laidalla kuuntelemassa huilumiehen ääntä.

Da ei ollut ennen tiennyt Hournottien reakoivan näin huilun ääneen.
Seudulla ei kukaan soittanut huilua, ja Da ei muistanut sellaisen ennen vierailleen edes kylässä. Huilua soitettiin Laakson pohjukan kylissä enemmän ja ehkä siellä ihmiset olivat tottuneet tähän ilmiöön. Niin tottuneita, etteivät olleet kertoneet muille häkkimiehille asiasta koskaan.

Da ei tiennyt oliko näin, vai oliko niin, että vain tämän huilumiehen sävel kiinnosti jostain syystä eläimiä.
Suuri kysymys, joka alkoi todella askarruttaa miehen mieltä hänen lähestyessään tiheäsilmäistä häkkiä.

Etumaisen häkin takana oli kolme muuta häkkiä. Ne olivat tyhjiä. Vasemman puolinen takamaisista häkeistä oli saapuvan postin häkki. Oikean puolinen oli vahinkoittuneita tai muuten uuvahtaneita eläimiä varten.
Hoitohäkki.
Yhtään hoidokasta ei ollut juuri nyt, joten häkki oli tyhjä.
Näin ei ollut aina.
Joskus lauman saapuessa monikin eläin saattoi olla huonossa kunnossa petojen hyökkäysten jäljiltä tai vain koska lauman kiivas elämänsyke uuvutti yksilöitä aina välillä.
Hournotit liikkuivat aina laumoina, ja jokaisen yksilön piti pysyä lauman tahdissa, oli tahti millainen tahansa.
Heikot sortuivat.
Luonnon armoton laki.

Da saapui häkille. Pian saapuisi uusi posti.
Miehellä oli tapana laittaa oma postinsa liikkeelle vasta kuin uusi posti oli saapunut. Tämä oli sopimus, jonka hän oli tehnyt muiden häkkimiesten kanssa. Kun kaikki tiesivät, milloin kenenkin posti lähti liikkeelle saattoi postin liikkeitä ennakoida.
Saattoi tietää, jos jokin oli kuljetuksessa epäonnistunut.
Pedoista ei koskaan tiennyt. Vaikka hournottien kuljetus lauma oli tiheä, joskus pedot pääsivät käsiksi vahinkossa lauman ytimessä kulkevaan postiin. Postihan petoja ei kiinnostanut, mutta Hournoutit maistuivat niille.

Poijujen kutsu oli ainoa tapa löytää näissä vahinkotapaukissa menetetty posti. Da ei ollut koskaan pitänyt postin etsintäreissuista.
Mies oli tehnyt niitä aivan liian monta kertaa.

Da katseli taivaalle.
Aamu oli jo pitkällä.
Lauman pitäisi pian saapua.
Ja siellä se oli.
Pilvi ilmestyi esiin valkeiden cumuluspilvien välistä.
Ruskea pilvi.
Elollinen pilvi, jonka sisäosissa olivat kuljettajat.
Kuljettajilla oli hormoonia, joka ohjasi muita lauman jäseniä suojelemaan niitä. Ne olivat jokaiselle lauman jäsenelle kuin valtiaita. Niiden puolesta elää ja kuolla.
Da ei miettinyt näitä tosiseikkoja, vaan ihasteli ruskeaa, kokoajan uutta muotoa etsivää mattomaista pilveä.
Se lähestyi.
Se tanssi.
Se eli.
Se sykki.

Niin kaunista katsoa.
Da oli pilveä tarkastellessa aina ylpeä, että oli häkkimies.
Nämä eläimet olivat niin kauniita.

Mies kiirehti vasemman puoleiselle häkille ja avasi sen suurta luukkua. Häkkiin oli laitettu edellisitana runsaasti Hournottien lempiruokaa ja paljon hunajaista vettä, joka houkutti niitä kuin kukat mehiläisiä. Lisäksi häkissä oli kutsuhormoonia, jolle tämä nimenomainen lauma oli ennen lähtöä altistettu.
Työn oli tehnyt postin lähettänyt Häkkimies.
Luukku oli auki.
Nyt tarvitsi vain odottaa, että eläimet lensivät sisään ja sulkea luukku perässä.
Niin helppoa.
Häkkimiehen työ oli usein vaivatonta ja yksinkertaita.
Valetta.
Mikään työ ei ole vaivatonta ja yksinkertaista.
Mutta aina niin voi valehdella itselleen.
Se tekee hyvän mielen.