sunnuntai, 23. helmikuu 2014

Hg'tuAl-toin

Hg'atuiAl-Toin oli kylän vastaava.
Hän oli se mies joka teki päätöksiä ja yritti katsella tulevaisuutta ymmärtääkseen, mikä oli parasta pienelle asujaimistolle.
Toin, kuten miestä kutsuttiin yleisesti toisen tavun mukaan, tunnusti itselleen olevansa myös vähän itseensäpäin vetävä tyyppi. Johtaja työssä oli se hyvä puoli, että etuoikeuksia riitti. Jos ei muuten, niin parhaan argumentoinnin taito oli se kyky, joka viimeistään toi etuoikeuksia. Kaikenlaisia, joista tärkein oli tietenkin naiset.
Toin oli naistenmies.
Salaisesti julkisesti.
Julkisesti hän oli tunnollinen johtaja, jolla oli perhe ja talttumaton halu tehdä vain hyvää kylälle.
Mutta usein kimmeltävät julkisivut eivät ole niin samanlaisia, jolta ne näyttävät. Toin tiesi tämän faktan.
Toin oli sinu tämän faktan kanssa.

Velmetin kylä oli kuitenkin menestynyt pieni paikka Mustan Laakson mittakaavassa. Kylä oli säilynyt syrjäisyytensä takia suurilta kulkutaudeilta, jotka pyyhkivät yli Laakson säännölisin välein. Myös temppelin uusilla nuorilla lääkäreillä saattoi olla sormensa pelissä. Tehokkaat itse luodut rokotteet olivat valttiase tauteja vastaan. Temppelin laboratori oli yksi noista kylän menestyksistä.
Temppelin salainen laboratorio.
Laboratoriosta tiesi mahdollisimman harva. Se oli Temppelin salaisuuksia, eikä Toin ollut kovin varma oliko kellään muilla varsinaisessa kylässä aavistustakaan paikasta kuin hänellä. Temppelin asukkaat luonnollisesti tiesivät lääketieteenkohdun, kuten itse sitä nimittivät.
Kohtu.
Toin oli parhaillaan matkalla Kohtuun. Hän käveli sisään temppelin portista ja heilautti kättään koulun pikku lapsille, jotka leikkivät portin vasemmalla puolella hippaa välitunnilla. Vanhemmat lapset tulivat tänään kouluun myöhemmin. Toin ei tiennyt miksi, mutta asia ei edes kuulunut hänelle - edes asian miettiminen.

Toin oli pitkä mies. Noin 192 senttinen hujoppi. Hänellä oli ollut lihaksikas vartalo, mutta vuodet olivat olleet lempeitä ja rasvaa oli alkanut kertyä sinne ja tänne. Mies oli yhä näyttävä näky saapuessaan viittaan ja kangashousuihin pukeutuneena itse Temppelin ovelle, jossa kaksi Temppelin vartijaa loivat häneen ohimenevätn ja hyväksyvän katseen.

Vartijat olivat olleet jo vuosia lähinnä muodollisuus. Ei temppeliä ollut kukaan uhannut ja uhan tullessa portit oli nopeata sulkea. Mutta jokaisella tärkeällä rakennuksella oli näyttävää olla pari heppua ulkopuolella seisomassa - sellaisiin koristeilla ja teräsliiveillä puettuihin vaatteisiin. Näin keväällä vaatteet eivät edes olleet kuumat, toisin kuin jatkokesänä, jolloin kuumuus nousi alueella huippuunsa.
Jatkokesä päättyi syksyn juhlaan, jolloin iloittiin selviämistä kuumasta kaudesta taas kerran. Vähän niin kuin jatko kesä alkoi Kesän tasauksella, jolloin kesä kausi muuttui jatkokesäksi.
Kova kaudeöö oli  valmentautumisjuhlansa ja selviämisjuhlansa. Vuoden tärkeimmät juhlat.
Kylän johtaja nyökkäsi kummallekin ilmeettömän näköiselle miehelle ja astui sisään viileään temppeliin.

lauantai, 22. helmikuu 2014

Huilun hetki

Huilu oli Orvatuksen vaatteiden seassa kylpyhuoneessa, josta kaksoistytöt innokkaasti hakivat soitinta aamiaisen jälkeen. Huilu oli nahkaisessa selkärepussa, joka oli tuoksuvan vaatekasan alla ja sai tytöt katsomaan mietteliäästi toisiinsa.
Äiti sai pestä vaatteet oli kaksosten silmissä.

Nahkarepun aukaisu oli kaksosista jännittävä hetki. Huilumies istui nyt seinänvierellä, paksupuisella tuolilla, joka oli kuin kudottu kokoon, isoista puunoksista. Kaksoistytöt istuivat lattialla huilumiehen edessä ja kummatkin olivat taittaneet jalkansa vastakkaiselle puolelle, niin että tyttöjen sirot polvet tulivat esiin puolipitkien hameiden alta ja kauniit sääret katosivat puolittain taakse piiloon. Vanhemmat seisoivat tyttöjen takana.
 Repusta tuli esiin metallin värinen ja hopealta kimaltava pitkä kappale. Kappaleen pinnalla oli pieniä mustia näppäimiä ja mustia säästönipukoita; pikkuista kohikirjoitusta ja yläpinta täynnä neliömäisiä aurinkopaneleita; puhallusnokka ei ollut päässä vaan kyljessä, joten kappale oli lyhytväkäisen l-kirjaimen muotoinen.
" Artifaktihuilu!" kaksoistytöt sanoivat yhteen ääneen.
Huilumies hiveli huiluaan.
" Saanko kysyä yhtä asiaa," hän sanoi nostaen puolinaisesti silmiään ylös huilusta, jota piteli käsissään. Katse liikkui kaksoitytöistä vanhempiin, jotka seisoivat tyttöjen takana.
" siitä vaan," Da ilmoitti tyttöjen takaa.
" Kaikki on aamulla tapahtunut kovin nopeasti. Voisin omistaa teille tytöt seuraavan kappaleen, mutta en tiedä teidän nimiänne."
" Hups!" sanoi vasemman puoleinen kaksostyttö, jolla ei ollut punaista hiusnippua otsalla.
" Minun hölmöyttäni," Na ilmoitti tyttöjen takaa," Joskus vain itsestään selvyydet jäävät."
" Minun nimeni on Kiinta-Lai, lyhyesti vain kaikkien kesken Lai," kertoi äitinsä sanojen päälle oikean puoleinen tyttö, jolla oli punaisia hiuksia otsalla.
" Ja minä olen Liinta-Tai," vasemman puoleinen tyttö sanoi kaksosiskonsa kerrottua oman nimensä," Arvaa minkä on minun kustusmanimeni," tyttö hymyili perään.
Huilumies hymyili myös. Tällä toisella kaksosella oli selkeästi huumoria sielussaan.
Hän vain nyökkäsi vastaukseksi ja nostin huilun noka suulleen.
Hän puhalsi.
Huone täyttyi korvia hivelevään musiikkiin.
Lumoavaan musiikkiin.
Käärmeet luomoutuvat musiikista, joku oli joskus väittänyt, mutta niin ihmisetkin.
Orvatus oli selvästi mies, joka pystyi lumoamaan ihmisiä musiikillaan.
Kun mies lopetti lyhyen ja kauniin sävelmän oli aivan hiljaista.
" Mikä oli tuon kappalleen nimi?" kysyi Lai hengäisten," Kai sillä on nimi?"
" On sillä. Gr'mk-tada vanhalla äidinkielelläni," Orvatus sanoi," Jotain siihen suuntaan kuin 'hetki tähtien keskellä, yksin'."
" Taivaskansan musiikkia," Na sanoi tyttöjen takaa. " Missä olet oppinut soittamaan niitä? Mistä olet saanut tuon soittimen?"
Orvatus laski huilun syliinsä.
" Vanhempani soitivat tällaisia ja opettivat minulle, kauan sitten. Ja kyllä taivaskansan musiikkia. Vanhempani olivat tavallaan heitä... tavallaan." Orvatus sanoi." Mutta en haluaisi pilata surullisilla muistoilla tätä hetkeä." Hän katsoi kaikkia vuoronperään." Minulla on salaperäinen maine. En puhu mielelläni menneisyydestäni, koska tulevaisuus on paljon kiinnostavampaa. Elämä ei ole menneisyyteen jumiin jäämistä. Se ei ole menneisyyden tarinoiden kertomista. Se on tarinoiden kertomista tällä," huilumies taputti laitettaan," ja tulevaisuuden hahmottelua. Joten pyydän että ei enempää, nöyrästi enkä tarkoita pahaa, utelua menneisyydestäni. Menneisyydessäni ei ole mitään pahaa, mutta siellä on paljon asioita, jotka tuottavat surua minulle, kun mietin niitä."
Da tuli tyttöjen takaa esiin, ja löi istuvaa huilumiestä olkapäälle kevyeesti läpäsyttäen.
" Ole rauhassa. Olemme vain turhan uteliaita, mutta ymmärrämme kyllä yskän kun sellainen tulee, vai mitä?" viimeinen oli suunnattu muulle perheelle.
" Aivan," Na sanoi, vaikka tämän kasvoista uteliaisuus selvästi tulvi tulvimalla esiin.
Tyttöjä enemmän kiinnosti huilu.
" Voisimmeko mekin oppia soittamaan tuollaista?" Tai kysyi silmät suurina katsellessaan laitetta Orvatuksen käsissä.
" Jokainen voi oppia soittamaan tällaista," Orvatus sanoi katsoen Taita." Eihän se vaadi kuin harjoittelua."
" Ja pitäisi olla huilu," sanoi Lai ja tökkäisi siskoaan kylkeen.
Huilumies katsoi huiluaan. Katsoi Da:ta.
" Tämä huilu on tekemäni. Osaan tehdä näitä," Hän kertoi. " Olen myös huiluntekijä." Orvatus katsoi Nata," Niin minä olen saanut tämän huilun. Olen tehnyt tämän."
Pieni tauko.
" Kaikki eivät Mustan laakson maailmassa hyväksy näitä laitteita," huilumies sanoi," Kaikki eivät myös hyväksy niiden tekijöitä, joten pyydän, että sanani jäävät teidän tietoonne."
" Tarkoita Jal-Klaania?" Da sanoi.
" Niin pyhien arvojen klaania, se myös tunnetaan tuolla nimellä," Orvatus myönsi.
" Miksi he eivät hyväksyisi huiluntekijöitä," kysyi Tai hämmentyneenä.
"Kulta," Na sanoi tytön takaa,"Maailmassa on paljon ihmisiä, joiden mielestä vain heidän tapansa ajatella maailmasta on oikea. Jal-klaani on hieman kuten tämän kylän asukkaat. Jal-klaanin mielestä vain vanhoja arvoja pitää noudata tiukasti ja rikkomukset ovat rikoksia."
Na katsoi vierasta.
" Meitä sinun ei tarvitse pelätä, kuten olet huomannut, tämä talo ei täytä perinteisiä arvoja samalla tavalla kuin muut talot tässä kylässä. Me emme ole perinteisten arvojen kannattijien suosikkeja itsekään. Jos Jal-klaani päättäisi käydä tähän kylään, niin me olisimme ensimmäisinä heidän silmätikkujaan, joten tiedämme tuntemuksesi."

Huilumies nyökkäsi.
Hän otti huilun suunsa eteen.
" Kyllä minä tämän soittoa voin opettaa, mutta siihen liittyy aina ehto," hän ilmoitti.
" Mikä se ehto on?" Tai innostui kysymään.
" Kuten sanoin olen sekä soittaja että huilun tekijä. Huilunsoittajaksi pääsee vain tekemällä huilun ensin. Se on ensin opittava." Orvatus nosti huilun suulleen ja soitti uuden kappaleen.
Talo tuntui tanssivan huilun äänen tahtiin.

 

keskiviikko, 19. helmikuu 2014

Aamiainen

Da opasti huilumiehen taloon.
Huilumies ei ollut pitkään aikaan haistanut tuoreen leivän tuoksua.
Todella kuuman ja tuoreen leivän tuoksua.
Tuoksu suorastaan kutsui luokseen.
Tuoksu huusi: tule ja ahmi.
Tuoksu ja veden kielelle ja vatsan monkertamaan.

Na, talon valtiatar katsoi sisään tulevia miehiä. Tämä sarkavaatteinen herra oli yllätysvieras, ja mies näytti olevan mielissään tuodessaan herraa sisään. Miehen tuoksu ei kuitenkaan sopinut yhteen talon tunnelman kanssa.

Na sormeili pitkän mekkonsa helmoja. Sormien pitkät kynnet raaputtivat kangaan pintaa hermostuneena.
" Tervetuloa taloon muukalainen," Na niiasi miehelle tämän päästyä oikeasti lähelle.
Da esittelii huilumiehen vaimolleen, jonka suulla oli hymy, mutta Da tunsi vaimonsa. Silmissä ei ollut hymyä. Nainen halusi selkeästi jotain eikä ollut tyytyväinen tilanteeseen.

" Kaukaiset vieraat ovat aina tervetulleita taloon." Na sanoi," Mutta ennen kuin käymme aamiaiselle, niin haluaisitteko käydä kylpemässä," Na astui huilumiehen luokse ja tarttui tätä vahvasti kyynärvarresta. " Meillä on kuumaa vettä ja olemme rakentaneet taloon todella hienon suihkujärjestelmän. Luulen, että pitäisitte siitä suunnattomasti."

Huilumiehellä ei ollut paljon mahdollisuuksia.
" Kuulustaa hyvältä, Rouva," hän ehti tuskin sanomaan, kun talon emäntä veti hänet jo syvemmälle taloon ja opasti laajan olohuoneen takana olevaan pesutilaan.

Näyttävä talo huilumies ehti tuskin miettiä, kun huomasi olevansa keskellä yltäkylläistä pesutilaa, joillaista ei ollut uskonut olevankaan täällä syrjäseuduilla - tai syrjäseuduksi huilumies näitä sivukyliä kutsui, vaikka kaikki Mustassa Laaksossa olivat enemmän tai vähemmän syrjässä.

Sisäänkäyntiä vastapäisellä seinällä oli iso kimaltava suihku seinässä, jonka ympärillä oli kauniita Mustan Laakson ulkopuolelta ostettuja seinälaattoja.
Kosteutta sietäviä.
Lattialla oli vastaavia laattoja, tummia, jokaisessa ruskea risti keskellä. Sisäänkäynnistä oikealla puolella...
Kyllä jumalainen pesuallas, jota koristeli kultaisen väriset lohikäärmeen pääte ja yläpuolella seinässä oli kattoon asti ylettyvä peili.
Seinissä oli lisäksi pieniä nauluja, josta riippui pyyhkeitä; kaappeja, joiden sisältöä Huilumies ei arvaillut; monia pieniä omituisia esineitä;vasemmalla puolella oli suurikokoinen kylpyamme, joka ei kauniiden kovioistaan huolimatta ollut kutsuva.
Huilumiehelle oli ehdotettu suihkua ennen tänne tulemista. Mies vilkaisi suurta paksua puuovea, joka oli sulkeutunut niin hiljaa. Paksua puuta. Huutama-puuta, joka oli sitkeää ja lujaa, mutta helppo työstää.

Talo oli melkein kuin taideteos.
Talo oli melkein kuin kaunis sävel, joka kohosi taivaalle kaksoisauringojen laskiessa ja muuttaessa taivaan oransiksi välkeeksi.

Huilumies riisuuntui ja peseytyi lämpimällä vedellä suihkussa.
Taivaallista.
Käsittämätöntä.

" Ota oven vieressä oleva kylpyvaate päällesi, kun olet valmis ja tule syömään," oli talon emäntä ohjannut huilumiestä tämän astuessa sisään kylpyhuoneeseen.

Nyt huilumies käveli lämmin kylpytakki ja -housut jalassaan keittiöön, jossa häntä odotti kaksi suuri silmäistä tyttöä, talon isäntä ja emämtä sekä upealta tuoksuva ja näyttävä aamiaispöytä.
Sämpylöitä, kuumaa juomaa, erillaisia leivän päälisiä ja puuroa isossa pyöreässä kattilassa keskellä pöytää.
Jopa maitoa, jota niin harvoin näki kievareiden aamiaispöydissä nykyään.
Huilumiehelle oli varattu pöydän pää.
" Vieraat ovat pöydän päässä," Da oli ilmoittanut huilumiehelle tarjotessaan tuolia.
Kieltäytyä paikasta ei voinut.
" Isä kertoi että soitat huilua," sanoi toinen isännän kaksoistytöistä. Näitä oli vaikea erottaa toisistaan, mutta pöydän vasemmalla puolella istuvalla tytöllä oli pieni hiussuortuva otsan yläpuolella...
Sen väri oli punainen.
Oikealla puolella istuvalla ei ollut väriä.
Da istui oikealla istuvan tyttären vieressä, tytär oli hänen ja viulunsoittajan välissä. Samanlainen järjestys oli toisella puolella pöytää.
Oikealla isän tyttö.
Vasemmalla äidin tyttö.
Näin mietti huilunsoittaja.
"Niin vähän olen soitellut," huilunsoittaja kertoi.
Emäntä toi yrittijuomapannun keittiön isolta puuliedeltä, joka henki kuumaa ilmaa. Hän kaatoi juomaa huilumiehen oranssiseen kuppiin. Samanlaiseen kuppiin kuin kaikilla muillakin oli.
Oranssia.
Oranssia.
Jopa pöytäliina oli oranssia.
Oranssi keittiö.
" Da kertoi että olet oikein hyvä," Emäntä sanoi kaataessaan," Mikä nimesi on, kenties maineesi on vaeltanut korviimme?"
" En usko," Huilumies sanoi," Minun nimeni on Orvatus. Kiitos tuo riittää. Vain puolilleen," huilumies lisäsi emännälle, jotta kuppi ei tulisi täyteen juomaan. Orvatus ei koskaan juonut kokonaista kuppia kuumia juomia.

Koko kupin jäähtyminen kestää kauemmin kuin puolikkaan. Sääntö numero yksi, jos vihaa polttaa kieltään ja kitalakea.

" Erikoinen nimi." sanoi oikealla istuva tytär," Sinulla ei ole lyhenneosaa siinä."
" En ole kotoisin näiltä main. Äidin kieleni on vanhaa Langunia," Orvatus kertoi.
" Vanhaa Langunia," Da yhtyi puheeseen," sitähän ei enää puhu juuri kukaan. Missä oikein olet syntynyt."
" Kaukana," Orvatus kuittasi keskustelun," kaukana. Pitkä tarina, enkä halua nyt kertoa sitä aamiaisella."
Da nyökkäsi.
" Olet vieraamme, tahtosi on meidänkin tahtomme," Da sanoi vanhaa kunnioitus fraasia mukaillen.
" Kiitos," huilumies totesi ja maistoi lämmintä sämpylää pöydältä, asetettuaan sen ensi lautaselle eteensä ja voideltua erikoisen näköistä tahnaa sämpylän sisään.
Näytti hujanalta.
" Todella hyviä sämpylöitä," Orvatus ilmoitti nielaistuaan suunsa tyhjäksi.
" Äiti on mestari sämpylän tekijä," ilmoitti vasemman puoleinen tyttö," Mutta huilu. Me haluaisimme kovasti kuulla."
" Orvatus soittaa varmasti mielellään vähän teille aamiaisen jälkeen," sanoi Na tyttärilleen istuuduttuaan paikalleen ja ottaessaan puuroa isosta kattilasta. " Keitin tämän puuron aamuvarhaisella, maista ihmeessä tätäkin," sanat oli huilumiehelle suunnattuja.
" Oi kiitos," Huilumies sanoi.

Ehdottomasti paras aaminainen jota huilumies oli vähään aikaan syönyt. Hyvän olon aamiainen.
Ja saattoi vielä peseytyä ja pukeutua hetkeksi puhtaisiin vaatteisiin.
Orvatus oli täynnä rauhaa, jota hän ei ollut vähän aikaan tavoittanut.
Tämä oli hyvä hetki.
Hyvästä hetkestä pitää nauttia, sillä ne katoavat kovin nopeasti.
Piti syödä hitaasti ja nauttien.
Ja niin Orvatus todellakin teki.

 

sunnuntai, 16. helmikuu 2014

Talo Tavernan Vieressä

Talo oli puhdasta hirttä.
Paksua hirttä.
Hirttä, jota sai metsän komeimmista havuista; niistä, jotka kasvoivat laakson ylärinteellä. Väriltään talo oli valkea, joka oli pientä eroa muiden talojen väriin. Punertavanruskea, joka oli talojen yleisväri, oli helppo luoda läheisen luonnon tuotteista; valkea väri piti tilata kauempaa, sillä se vaati teollista osaamista. Tässä kylässä vältettiin teollisia menetelmiä ja oltiin enemmän perinteiden armoilla.

Ei aivan kaikessa, mutta useimmissa asioissa.
Miksi?

Kylän asukkaat olivat perillisiä suorassa polvessa taivaalta tulleista uudisraivaajista, jotka olivat kokeneet, miten maailma voi tuhoutua teknologian käsissä. Asukkaat olivat vannoneet kuten useimmat mustan laakson asukkaat pitäytyvänsä perinteisissä arvoissa niin pitkään kun vain se oli mahdollista elämässä. Ja tuota sääntöä noudatettiin.

Pienin poikkeuksin.

Turhamaisuus oli houkuttanut Dan vaimon haluamaan talonsa värin valkoiseksi. Kun kerran valkoinen väri oli mahdollista tilata- vastasihan mies sentään postista- niin tilaisuus oli käyttettävä hyväksi. Toki tempaus oli aiheuttanut jurputusta kylässä, mutta Dan vaimo oli itsetietoinen nainen. Hän ei muiden pölinöistä välittänyt. Ei edes kylän vanhimman, joka yritti selittää perinteiden merkitystä jossain kyläkokouksessa naiselle.
Dan vaimo oli kotoisin vapaamielisemmältä poukamalta Mustan laakson ulkopuolelta ja ei herännyt kylän vanhoihin arvoihin yhtä halukkaasti kuin muu Musta laakso väki.
Talo oli valkean värinen.
Sillä sipuli.

Ajan kuluessa pikku kärhämä unohtui. Dan vaimo oli kova tekemään työtä ja oli monessa asiassa hyödyksi kylälle.
Ystävyys peittää monia haavoja.
Ja lapset ovat silta moniin yhteisiin asioihin.
Ainakin naisten välillä. Ja pahimmat riidat tasoittuvat nimenomaan naisten ystävystyessä. Sillä mikä on kamalampaa kuin naisten kateus toisistaan.

Dan vaimon nimi oli Silv'Na. Nimi joka lyhentyin yhteen tavuun, eli Na.
Huilun ääni oli herättänyt aamulla Dan ja Nan kaksi lasta. Pienet kaksoistytöt, joiden silmät olivat terävät ja mielet vieläkin terävämmät. Nämä olivat leikkineet aamiaispöydän äärellä, kun isä lähti häkeille päin hoitamaan päivän postia.
Talo oli näiden kahden lapsen rakas temmellyskenttä. Se oli paikka, jonne raahata kaikki lähitalojen lapset tarvittaessa katsomaan kaksosten järjestämiä näytelmäesityksiä.
Talolla oli monta tehtävää.
Se oli näytelmien tyysija.
Se oli Postin koti.
Se oli uutteran naisen asunto.
Se oli Dan vanhempien muisto; vanhempien, jotka olivat kuolleet onnettomuudessa laakson rinteellä joitakin vuosia aikaisemmin.

Sellaiseen taloon oli kutsuttu Huilunsoittaja sinä aamuna. Sellaiseen taloon aikoi talon isäntä viedä sarkapukuun pukeutuneen herran maistamaan aamiaista ja kertomaan huilun saloista - ja...
Ja tutustumaan kahteen kaksoseen, jotka varmasti hullaantuisivat soittimesta. Niitä kahta kiinnosti kaikki, joka liittyi jollain tavalla esiintymiseen.
Sana esiintyminen vei kaksosten huulet hymyyn.
Sana musiikki sai kaksostytöt lallattelemaan.

Dan piti lapsistaan, kun nämä olivat hyvällä tuulella.
Vaimo oli myös mukava, kun oli hyvällä tuulella.
Huonojakin päiviä oli, mutta tänään...
Tänään oli hyvä päivä.

lauantai, 15. helmikuu 2014

Häkkimies

Da kulki kohti häkkejä.
Hournottien häkkejä oli kolme. Lähin häkki, joka oli täynnä elämää, oli lähtevien postien häkki. Eläimet olivat siinä hyvin syöneitä ja levänneitä. Laumaeläiminä ne leikkivät keskenään ja välillä häkin sisällä näytti olevan suuri liikkuva ruskea matto.
Matto joka useina aamuina vielä lauloi omia sävelmiään;paitsi tänä aamuna, kun eläimet olivat suurena pallomaisena ryhmänä tavernan puoleisella laidalla kuuntelemassa huilumiehen ääntä.

Da ei ollut ennen tiennyt Hournottien reakoivan näin huilun ääneen.
Seudulla ei kukaan soittanut huilua, ja Da ei muistanut sellaisen ennen vierailleen edes kylässä. Huilua soitettiin Laakson pohjukan kylissä enemmän ja ehkä siellä ihmiset olivat tottuneet tähän ilmiöön. Niin tottuneita, etteivät olleet kertoneet muille häkkimiehille asiasta koskaan.

Da ei tiennyt oliko näin, vai oliko niin, että vain tämän huilumiehen sävel kiinnosti jostain syystä eläimiä.
Suuri kysymys, joka alkoi todella askarruttaa miehen mieltä hänen lähestyessään tiheäsilmäistä häkkiä.

Etumaisen häkin takana oli kolme muuta häkkiä. Ne olivat tyhjiä. Vasemman puolinen takamaisista häkeistä oli saapuvan postin häkki. Oikean puolinen oli vahinkoittuneita tai muuten uuvahtaneita eläimiä varten.
Hoitohäkki.
Yhtään hoidokasta ei ollut juuri nyt, joten häkki oli tyhjä.
Näin ei ollut aina.
Joskus lauman saapuessa monikin eläin saattoi olla huonossa kunnossa petojen hyökkäysten jäljiltä tai vain koska lauman kiivas elämänsyke uuvutti yksilöitä aina välillä.
Hournotit liikkuivat aina laumoina, ja jokaisen yksilön piti pysyä lauman tahdissa, oli tahti millainen tahansa.
Heikot sortuivat.
Luonnon armoton laki.

Da saapui häkille. Pian saapuisi uusi posti.
Miehellä oli tapana laittaa oma postinsa liikkeelle vasta kuin uusi posti oli saapunut. Tämä oli sopimus, jonka hän oli tehnyt muiden häkkimiesten kanssa. Kun kaikki tiesivät, milloin kenenkin posti lähti liikkeelle saattoi postin liikkeitä ennakoida.
Saattoi tietää, jos jokin oli kuljetuksessa epäonnistunut.
Pedoista ei koskaan tiennyt. Vaikka hournottien kuljetus lauma oli tiheä, joskus pedot pääsivät käsiksi vahinkossa lauman ytimessä kulkevaan postiin. Postihan petoja ei kiinnostanut, mutta Hournoutit maistuivat niille.

Poijujen kutsu oli ainoa tapa löytää näissä vahinkotapaukissa menetetty posti. Da ei ollut koskaan pitänyt postin etsintäreissuista.
Mies oli tehnyt niitä aivan liian monta kertaa.

Da katseli taivaalle.
Aamu oli jo pitkällä.
Lauman pitäisi pian saapua.
Ja siellä se oli.
Pilvi ilmestyi esiin valkeiden cumuluspilvien välistä.
Ruskea pilvi.
Elollinen pilvi, jonka sisäosissa olivat kuljettajat.
Kuljettajilla oli hormoonia, joka ohjasi muita lauman jäseniä suojelemaan niitä. Ne olivat jokaiselle lauman jäsenelle kuin valtiaita. Niiden puolesta elää ja kuolla.
Da ei miettinyt näitä tosiseikkoja, vaan ihasteli ruskeaa, kokoajan uutta muotoa etsivää mattomaista pilveä.
Se lähestyi.
Se tanssi.
Se eli.
Se sykki.

Niin kaunista katsoa.
Da oli pilveä tarkastellessa aina ylpeä, että oli häkkimies.
Nämä eläimet olivat niin kauniita.

Mies kiirehti vasemman puoleiselle häkille ja avasi sen suurta luukkua. Häkkiin oli laitettu edellisitana runsaasti Hournottien lempiruokaa ja paljon hunajaista vettä, joka houkutti niitä kuin kukat mehiläisiä. Lisäksi häkissä oli kutsuhormoonia, jolle tämä nimenomainen lauma oli ennen lähtöä altistettu.
Työn oli tehnyt postin lähettänyt Häkkimies.
Luukku oli auki.
Nyt tarvitsi vain odottaa, että eläimet lensivät sisään ja sulkea luukku perässä.
Niin helppoa.
Häkkimiehen työ oli usein vaivatonta ja yksinkertaita.
Valetta.
Mikään työ ei ole vaivatonta ja yksinkertaista.
Mutta aina niin voi valehdella itselleen.
Se tekee hyvän mielen.

  • RSS/Atom-syöte

    RSS/Atom-syöte
  • Omia blogejani

  • Minä täällä

    Hiljainen hahmo, joka kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa...